Une autre réponse reçue à ma question de précisions sur l'origine de tagata et magata.....pour ceux qui lisent le finnois.....
Traduction (très) raccourcie:
"les sons "aspirés" comme entre deux voyelles identiques étaient marqués par des signes d'alphabet grèque.....
le P dans sa forme "faible" devenait le signe beta...., le K dans sa forme "faible" devenait ......?? (l'auteur dit qu'il ne peut le montrer car son ordi ne possède pas les signes en questions....mais ceux qui ont fait du grèque savent surement comment
s'appelle le signe en question) le T devenait delta etc...."
A l'époque de Agricola (siècle 1500) on écrivait encore tagata et magata car à priori à cette époque ce son "aspiré" était encore prononcé.
Kysyt maata ja taata verbien äännehistoriaa, Mikäli oikein muistan suomen kielen äännehistyorian luennoilla asia selitettiin seuraavasti:
Yksinäisklusiilin astevaihteluparina oli kantasuomessa alkujaan sprirantti eli samassa ääntämispaikassa äännettävä rakoäänne, jossa ääntökanavan sulku siis oli heikompi kuin klusiilissa eli umpiäänteessä, ja ilmavirta siis pääsi hieman tihkumaan ääntökohdan ohitse. Siten siis palataaliklusiilia eli k-äännettä vastaava spirantti ääntyi palataalispiranttina eli hieman nykyisen g-äänteen tapaisena äänteenä, jota kielitieteellisessä tekstissä merkitään kirjainmerkillä, jota en pysty kirjoittamaan sähköpostiin, koska tässä ei ole kreikkalaista kirjaimistoa, mutta se muistuttaa kreikkalaista gamma-kirjainta. Labiaaliklusiilia p vastasi heikossa asteessa tietenkin labiaalispirantti eli huulten välissä ääntyvä rakoäänne, jota foneettisesti merkitään kreikkalaisella beta-kirjaimella. Ja dentaaliklusiilia t vastasi dentaalispirantti, jota merkitään delta-kirjaimella.
Dentaalispirantti eli t:n heikko astevaihteluvastine korvautui myöhemmin d-äänteellä: äiti : äidin. K:n heikoksi vastineeksi muodostui joko kato tai v: koko . koon; kyky:kuvyn. P:n heikoksi vastineeksi muodostui v: papu : pavun.
Taata tai maata verbeissä on ollut alkujaan palataalisprirantti erottamassa ensimmäisen ja toisen tavun a:ta. Kun spirantti katosi suomen kielen äännejärjestelmästä, verbien infinitiiveihin muodostui pitkä vokaali eli ns. supistumavokaali: maata, taata.
Alkuperäisestä spirantista on merkkejä Agricolan teksteissä 1500-luvulta, jolloin spirantti vielä todennäköisesti äännettiin, koskapa Agricola kirjoittaa magata, tagata pyrkien todennaköisesti kuvaamaan juuri tuota spiranttia.